Sataa ripisteli hiljalleen kun kävellä läppäsin kotia kohden rakkaiden tyttärieni kanssa. Mammakeitaalla tuli viihdyttyä kuusi tuntia ja olo oli NIIN hyvä. Eevi bongasi tien reunassa kotilon..ja toisen..ja taas yhden - hoksaava lukija huomaa tässä kohdin, että niitä oli miljuuna.

"Äiti..onkohan noilla kiemurapönttöolioilla joku koti?" (Tässä vaiheessa valistin, että ovat muuten kotiloja ja että niillä on koti tuossa selässä)

Kotiäiti: "Ne asuu ulkona ja kulkevat sateessa syömässä kasveja"

E: "Eikö niillä ole oikeaa kotia? Eikö niillä ole äitiäkään?"

KÄ: On niillä äiti, mutta ne ei asu sen kanssa. Ne asuu tuossa selässä olevassa pyörylässä."

Lapsi on mietteliäs ja koskettelee etusormella tiellä mönkivää kotiloa. Hoputan. Että ehdittäis kotiin syömään. Ässänä hiassa on Isä, joka olisi jo kotona. Lapsi lähtee hiukan vastahakoisesti kävelemään rattaiden rinnalla  - kun kerta Isäkin on jo kotona.

Ruokapöydässä keskustelu siirtyy pian kotiloihin. Isä on oikealla tavalla kiinnostunut kotiloista ja Eevi selittää minkä syömiseltään ehtii. Jään keittiöön siivoilemaan jälkiä. Pian lapsi tulee posket hehkuen kertomaan, että on lähdössä näyttämään Isälle kotiloita.

"Me kerätään niitä tuhat ja laitetaan ne nukkekotiin asumaan!"

Sydän pamppaillen odotan tutkimusretkuetta kotiin. Nukkekotiin en niitä halua. Ei kellään ois kotilotaloa? Vaikka ihan pientäkin, kunhan sinne mahtuu tuhat.