Puoli vuotta on ploki ollut telakalla. Tapahtunut on, mutta kirjoitusinto on ollut hukassa. Neulonut olen jopa ihan neuroottisuuteen saakka. En pysty edes laskemaan mitä on tullut puikoteltua, mutta jos sanon, että 10 paria tumppuja, puolenkymmentä sukkaparia, 3-4 neulepuseroa, 20-25 hattua, niin en ole kauhean väärässä - vain alakantissa...

Elämässä on tapahtunut muutoksia. Palasin syyskuun alussa koulunpenkille. On ollut jännittävää, pelottavaa, rasittavaa, mutta myös yllättävää, tuttua ja innostavaa. Rasittavana koen oman pääaineeni syventävät opinnot. Kenttäarkeologia minusta ei tule, joten kenttätyön eri aspektit kaivausjohtamisesta kartanpiirto-ohjelmiin ja takymetrimittauksiin eivät jaksa napata. Sivuaineet nappaavat senkin edestä - historian kumu alkaa olla plakkarissa ja kansatiede paria tenttiä vaille. Kaikkein rakkaimpana koen nyt taidehistorian. Olen aina sitä rakastanut, mutta kokenut sen työllistymisen kannalta todella hankalana (juu, ja minkähän tähden valitsin arkeologian???). Nyt on semmoinen fiilis, että eihän mua kukaan palkata halua kuitenkaan, joten sama opiskella tuota taidehistoriaakin. ;) Että näin.

Miehen olisi tarkoitus väitellä ensi vuoden loppupuolella. Olen päättänyt, että opinnot ovat silloin valmiit minullakin - gradu saa tosin olla vielä kesken, koska en ole edes aihetta vielä valinnut.

Jos on ollut muutosten syksy minulla, niin on se ollut sitä lapsillakin. Minun omat pienet päiväkotilaiset. Esikoinen nauttii omasta viisivuotiaiden ryhmästä aivan kympillä - kuopus huomattavasti hitaammin lämpiävänä ei yhtään niin paljon. Onneksi ihanat hoitajat antavat sivusta seuraajalle tilaa olla ja seurata.

Uutta mahtuu elämään muutakin, mutta siitä sitten seuraavalla kerralla. Nyt jaan kanssanne kuvan enkeleistäni. Tätä se onni on...