Hiljaista on plokissa ollut. Alussa uumoilin päivitystahdiksi semmoista kerran kaks viikossa, mutta todellisuudessa en saa mitään luettavaa aikaiseksi kuin hädin tuskin kerran kuussa. 

Lokakuu on perseestä. Syvältä, syvältä, syvältä. Mies lähti syyskuun kahdennenkymmenennen päivän tienoilla ja alustava jälleennäkemispäivämäärä on marraskuun neljäs. Lokakuu on siis paska kuu. Tytöt ovat myös sairastelleet lahjakkaasti ja kaiken huipuksi sairastuin itse. Itseni hoitaminen on mulla aina ollut hiukan hakusessa ja niinpä nytkin viattomasta nuhakuumeesta kehkeytyi unettomien öiden ja liiallisen kiireen keskellä sellainen superpöpö, että oli pakko hakeutua lääkäriin. Lääkäritäti oli suunnattoman myötätuntoinen ja kehoitti lepäilemään. Kuopus kuuli tämän ja päätti sitten ekan kerran elämässään olla nukkumatta päiväunia. Just kun oisin pientä tupluuria kaivannut. En kehdannut lääkärille sanoa, että oikeesti mua vaivaa suunnaton ikävä ja jos johonkin pitäis lääkettä laittaa, niin sydämeen.

Ikävä. Ihan oikea, rehellinen, fyysinen ihon ikävä. Helpotusta olen hakenut jopa miehen vaatekaapilla. Nuuhkinut neuleita. Kosketellut kauluspaitojen silitysjälkiä. Ja vielä se, että joutuu katselemaan lasten ikävää. "Äiti, tuleeko isä huomenna?" Puhelimessa ei voi puhua mistään oikeasta. Kumpikaan ei erehdy puhumaan ikävästään, saati sitten lasten ikävästä. Joka puhelun jälkeen menee tuntikausia kun yritän koota itseni ja tsempata jaksamaan tulevan viikon. Energiatasot ovat ihan miinuksella. Ei ihme, että apteekissa tuli neljänkympin lasku.

Muuten kaikki kulkee ajallaan. Aikataulut ei kuse ja hommat hoidetaan. Ikävä kalvaa sisintä, mutta arki on silti sitä meidän tavallista arkea: huutoa, naurua, itkua, haleja. Joku pieni kysymys murtaa padon aina joskus ja palasten keräämiseen menee muutama päivä.

Se lääkäritätihän sen kysymyksen esitti. Miten _sinä_ jaksat?

Kiitos, tosi paskasti!