Marraskuu...nimenä aivan paras (martaat ovat kuolleiden henkiä..huhuu vaan), mutta muuten vuoden ankein kuukausi tammikuun ohella. Päivät mataa, mies taas pitkähkössä reissussa. Lapset ovat tosin olleet terveinä vaikka päiväkodissa jyllääkin kunnon tautiarsenaali. Ja nykyisin Hetakin tykkää mennä hoitoon. Itkua ei kuulu aamulla eikä iltapäivälläkään. Tätien suureksi yllätykseksi lapsi askartelee, leikkii ja laulaa, vaikka kaksi viikkoa aikaisemmin ei tahtonut osallistua mihinkään. Minähän sanoin, että se on vaan hitaastilämpiävää sorttia.

Hirviänpelottava kenttätyömetodiikkakurssikin tuli klaarattua ihan kiitettävän arvoisesti. Vieläkään en ymmärrä kuin mää siitä niin hyvän sain, mutta siellä se on opintorekisterissä joten en kehtaa kysellä...Professori mainitsi myös pelottavan "jatko-opiskelu"sanan. En oikein tiedä mitä ajatella. Riippuu siitäkin mitä miehelle on tarjolla väikkärin jälkeen. Ja tietysti siitä minkämoista rahoitusta olisi tarjolla. Semmonen aaninki on, että eipä paljon minkäänmoista. Eikä oikein huvittaisi maisterina ansaita tonnia kuussa - siivotessakin pääsisi paremmille tuntiansioille.

Huomenna olisi kuun vika hoitopäivä. Tytöt odottavat Playmobil-joulukalenterin avaamista ihan intopiukeena. Ei sillä, jos olisin tuollaisen kalenterin saanut itse viisivuotiaana... Minä odotan, että saisin yhden tutkimussuunnitelman valmiiks ja kaksi tenttiä hyvin läpi, jotta alkaisi joululoma.

Rauhallista joulunodotusta lukijoille!

Puoli vuotta on ploki ollut telakalla. Tapahtunut on, mutta kirjoitusinto on ollut hukassa. Neulonut olen jopa ihan neuroottisuuteen saakka. En pysty edes laskemaan mitä on tullut puikoteltua, mutta jos sanon, että 10 paria tumppuja, puolenkymmentä sukkaparia, 3-4 neulepuseroa, 20-25 hattua, niin en ole kauhean väärässä - vain alakantissa...

Elämässä on tapahtunut muutoksia. Palasin syyskuun alussa koulunpenkille. On ollut jännittävää, pelottavaa, rasittavaa, mutta myös yllättävää, tuttua ja innostavaa. Rasittavana koen oman pääaineeni syventävät opinnot. Kenttäarkeologia minusta ei tule, joten kenttätyön eri aspektit kaivausjohtamisesta kartanpiirto-ohjelmiin ja takymetrimittauksiin eivät jaksa napata. Sivuaineet nappaavat senkin edestä - historian kumu alkaa olla plakkarissa ja kansatiede paria tenttiä vaille. Kaikkein rakkaimpana koen nyt taidehistorian. Olen aina sitä rakastanut, mutta kokenut sen työllistymisen kannalta todella hankalana (juu, ja minkähän tähden valitsin arkeologian???). Nyt on semmoinen fiilis, että eihän mua kukaan palkata halua kuitenkaan, joten sama opiskella tuota taidehistoriaakin. ;) Että näin.

Miehen olisi tarkoitus väitellä ensi vuoden loppupuolella. Olen päättänyt, että opinnot ovat silloin valmiit minullakin - gradu saa tosin olla vielä kesken, koska en ole edes aihetta vielä valinnut.

Jos on ollut muutosten syksy minulla, niin on se ollut sitä lapsillakin. Minun omat pienet päiväkotilaiset. Esikoinen nauttii omasta viisivuotiaiden ryhmästä aivan kympillä - kuopus huomattavasti hitaammin lämpiävänä ei yhtään niin paljon. Onneksi ihanat hoitajat antavat sivusta seuraajalle tilaa olla ja seurata.

Uutta mahtuu elämään muutakin, mutta siitä sitten seuraavalla kerralla. Nyt jaan kanssanne kuvan enkeleistäni. Tätä se onni on...

Kello lähestyy kuutta Sekametelisopan perhepedissä. Uni maistuisi vielä 3/4:lle perhettä, mutta edellispäivänä päikkärit väliinjättänyt, jo puoli kahdeksalta yöunille mennyt kuopus on eri mieltä. Yöllä vaivannut kulmahammaskaan ei hidasta. Äiti on pakko saada hereille. Ekaks tönitään vienosti nenästä. Sitten jo avataan silmiä sormilla ja huhuillaan suoraan korvaan: "Äiti herää! Minä haluan Teletappeja!"

Äiti ei jaksaisi millään. Yöunet ovat jääneet katkonaisiksi ja aivan liian lyhyiksi. Vihdoin äiti näyttää heräävän. Kaksivuotiaan riemulla ei ole rajoja. Kädet tuulettavat ilmassa ja tavallisen JEEE!!-huudon sijasta kuuluu: ÄITI, HYPITÄÄN ILOSTA!!!

Hiivatin Keletapit, saivat sitten tämänkin lapset . ISO HALI!!

Kiitos kiitos, Akukka. Laitan etiäpäin tänne ja tänne.

Suloiset neitiseni ovat hyviä laulamaan ja kannustan heitä aina tilaisuuden tullen laulamaan yhdessä. Tähän en kuitenkaan kannustanut, mutta tätä olemme nyt saaneet kuunnella yhdessä ja erikseen niin r- ja s-vikaiselta kuin kielemme äänteet paremmin hallitsevalta:

"Kakkalee-ee-naa on pikkuinen tyt-tööö jolla on pökäleee vaipas-saaa-aa. Kakkaleenal-laaa pyllyssä haiseeee. Pitäisi me-en-näää peee-sul-leeee" jne vaihtelevin (rumin) sanoin Magdaleenan nuotilla.

Että silleesti. Aluksi menin hölmö nauramaan ja pari kertaa sitä kakkapyllyä lavuaarin yllä pestessäni lohkaisin mojovat Kakkaleena-vitsit. Virheliikku. Nyt pikku enkelini lällättävät nerokasta lauluaan koko ajan yleisöstä välittämättä.

Esikoinen teloi jalkaansa ison haavan kylppärissä soheltaessaan eilen illalla. Mies aikoo tuoda töistä tullessaan siihen mepiluxia tms keinoihoa, koska haavan reunat ovat kivat 3-4 milliä erillään ja vilkkaalla lapsella tulee kolhittua arkaa paikkaa vähän joka käänteessä. Neidillä tulee nykyisin vammoja yks per kuukausi tahdilla - veitsellä haava käteen, saksilla sormeen ja nyt kaakelin reunasta nilkkaan.... Mitähän kaikkea sitä on tulevaisuudessa tiedossa kun ikää ei ole vielä edes viittä vuotta??